17.1.2012

Sain eilen loppuun Rosa Liksomin kirjan Hytti Nro 6. Pitkitin pikkaisen kirjan lopetusta. Tunsin olevani siinä niin hyvin kiinni, etten raaskinut lukea kirjaa heti loppuun.  Tavallaan kirja edusti kaikkea sitä, mistä minä en ole kovin kiinnostunut. Liksom kuvaa junamatkaa hajoavan Neuvostoliiton kasvojen ytimessä, "kuin huoran sortuvaa kauneutta". Ehkäpä kirja oli juuri sen takia mielenkiintoinen.

Edellinenkin lukemani kirja "Montmartren kadut" kuvasi inhorealismia. Kuitenkin hyvin eri tavalla kuin Liksomin kirja. Vuosia sitten en olisi varmasti pitänyt tästä junamatkaa kuvaavasta kirjasta. Nyt ymmärsin kuitenkin verbaalisesti lahjakkaan sanaleikittelyn ja nautin lukemisestani  kuin pikkupoika nallekarkeista.. Vaikka tarina kietoutui vain junamatkan ympärille, tapahtui yhdellä sivussa enemmän, kuin koko "uunin" tarinassa. Siinä kaikki tehtiin alusta asti loppuun, tässä kirjassa kaikki vain rapistui murusiksi Mongolian aroille.

Kirjan luettuaan miettii, jääkö meille mitään, kun kaikki työpaikat viedään ulkomaille? Rapistuuko Suomessa kaikki samalla lailla, kuin Venäjällä? Vain vodka tai Leijona-viina auttavat kipuun? Kansantaiteilija erakko Pylväläinen jo totesi: " Ne tappeli ja keitti pontikkaa, kun ei ollut töitä. Tapot ja pontikankeitto loppui, kun ne sai töitä!" Jääkö Suomeen vain korkeapalkkaisia virkamiehiä norsunluutorneissaan?

Ehkä saan kaikkeen vastauksen Toulouse- Lautrecin näyttelyssä? Suosikkini inhorealismin genrestä! Postimpressionismia parhaimmillaan!

Ikkunasta näkyy talven kauneus. Valkean lasikantiset koivut lepäävät vesihuurun seassa, vain latvalinnut puuttuvat satumaan idyllistä.